Tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiotoiminta on tällä hallituskaudella yksi harvoista valtion rahoittamista toiminnoista, minne on luvassa lisää resursseja. Hallituksen esityksessä ensi vuoden talousarvioksi esitettiin 264 miljoonan euron lisäystä tutkimus- ja kehittämistoimintaan (aiemmat lisäykset 16 miljoonaa euroa). Innovaatiorahoittaja Business Finland saa noin sata miljoonaa euroa avustuksiin ja lainoihin. Suomen Akatemian tutkimusrahoitukseen ollaan ohjaamassa 55 miljoonaa euroa. Yliopistojen tutkijakoulutus, Teknologian tutkimuskeskus VTT sekä puhtaan energian ja materiaalivirtojen tutkimus ovat saamassa merkittävän määrän väliaikaista rahoitusta. Uutta rahoitusta on tulossa myös EU-hankkeiden vastinrahoitukseeen, jotta suomalaiset yliopistot ja tutkimuslaitokset pääsisivät laajasti mukaan EU-rahoitteisiin hankkeisiin. EU:n jakama tutkimusrahoitus on ollut kasvussa viimeisen kymmenen vuoden aikana ja samalla myös sen merkitys Suomen tutkimus- ja innovaatiojärjestelmän kannalta.
Tutkimus- ja innovaatiopolitiikan myötätuulta leikkauspolitiikan ja työmarkkinaheikennysten hallitsemalla hallituskaudella selittää ennen kaikkea eduskuntaryhmien vuonna 2021 löytämä yhteisymmärrys tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiomenojen lisäämisestä. Yhteisymmärryksen pohjalta säädettiin tämän vuoden alussa voimaan tulleet lait valtion tutkimus- ja kehittämistoiminnan rahoituksesta sekä tutkimus- ja kehittämistoiminnan verovähennyksestä. Tavoitteena on, että Suomessa saavutettaisiin tutkimus- ja kehittämismenoissa 4 prosentin BKT-osuus vuoteen 2030 mennessä. Vuonna 2022 osuus oli 3 prosenttia.
4 prosentin tavoitteen saavuttaminen tulee edellyttämään suuria lisäpanostuksia valtiolta ja yrityksiltä 2020-luvun mittaan. Valtion panostusten tulisi vuosikymmenen loppuun mennessä yltää 1,2. prosenttiin suhteessa bruttokansantuotteeseen. Tämän on laskettu edellyttävän vuosittaista 280 miljoonan euron julkista lisäpanostusta tutkimus- ja kehittämistoimintaan vuoteen 2030 saakka. Vielä merkittävämpää kasvun pitäisi olla yrityssektorilla, sillä yritysten suhteellinen osuus t&k-menoista on ollut noin kaksi kolmasosaa. On tyypillistä, että korkean t&k- intensiteetin maissa yrityssektorin suhteellinen osuus menoista on tätä luokkaa. Vuonna 2022 yritysten t&k-menot olivat 5,4 miljardia euroa.
Jos historialliset suunnitelmat ja tavoitteet toteutuvat, niin t&k -rahoitusta tulee olemaan tarjolla merkittävästi nykytasoa enemmän. Tutkimus- ja kehittämistoiminnan reaalinen rajoite eli osaavan tutkijakunnan rekrytointi saattaa kuitenkin osoittautua haasteeksi yrityksissä, tutkimuslaitoksissa ja yliopistoissa. Yliopistomaailmassa epävarmuus ja työsuhteiden pirstaleisuus ovat heikentäneet tutkijaurien houkuttelevuutta. Toiseksi Suomen tutkimus- ja innovaatiojärjestelmän pitäisi onnistua ulkomaisten tutkijoiden rekrytoinnissa, mitä vallitseva yhteiskunnallinen ilmapiiri Suomessa ei helpota.
Tutkimus- ja kehittämismenojen BKT-osuus supistui 2010-luvulla
Suomessa vallitsee jälleen yhteisymmärrys siitä, että tutkimus- kehittämis- ja innovaatiomenojen lisääminen on taloudellisesti kannattavaa. Tämä näkemys omaksuttiin Suomeen talousjärjestö OECD:n piiristä jo 1960-luvulla. OECD näki tutkimusmenot talouskasvun lähteenä ja keskeisenä syynä Yhdysvaltojen teknologiseen etumatkaan suhteessa Länsi-Euroopan suuriin teollisuusmaihin. Suomessa asetettiin 1970-luvun alussa ensimmäiset viralliset tavoitteet t&k-menojen BKT-osuuden lisäämisestä ja korkean teknologian OECD-maiden saavuttamisesta. 1980-luvulla t&k-menot kasvoivat Suomessa OECD-maiden nopeinta tahtia ja 1990-luvun loppupuolella ja 2000-luvulla Suomesta tuli Nokia-klusterin ja pitkäjänteisten julkisten panostusten siivittämänä yksi t&k-intensiivisimmistä maista maailmassa.
Tutkimus- ja kehittämismenojen osuus BKT:sta on tärkeä mutta epätäydellinen kansantalouden innovatiivisuuden mittari. Uusien tutkimuksellisten läpimurtojen lisäksi teknologisten innovaatioiden kehitykseen vaikuttavat esimerkiksi lainsäädäntö, markkinoiden ja julkisten toimijoiden kysyntä, pääomasijoittaminen sekä yrityksissä tapahtuva rutiininomainen tekeminen ja oppiminen. Laajemmin voidaan vertailla eri maiden innovaatiojärjestelmiä eli tieteeseen, teknologiseen kehitykseen ja innovaatioihin liittyviä instituutioita ja niiden vuorovaikutusta.
Tiede-, teknologia- ja innovaatiopolitiikka ja niihin linkittyvä t&k-menojen lisääminen on pitkässä linjassa nähty keskeisenä tekijänä Suomen taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa kehityksessä. 2010-luku oli keskeinen poikkeama tästä yhteisymmärryksestä. Tuolloin katsottiin, että leikkausten pitää osua koko valtiontalouteen. Toiseksi usko t&k-investointien taloudelliseen kannattavuuteen horjui. Tutkimus- ja asiantuntijakeskustelussa on puhuttu innovaatioparadoksista, joka viittaa ristiriitaan korkeiden t&k-panostusten ja niistä saatavan taloudellisen ja yhteiskunnallisen hyödyn välillä. Tieteellisten ja teknologisten läpimurtojen nopea kaupallistaminen nousi tutkimus- ja innovaatiopolitiikan painopisteeksi.
2010-luvun jälkipuoliskolta asti tutkimus- ja kehittämisrahoituksen merkitystä on korostanut kuitenkin kasvanut tietoisuus siitä, että Suomi ei ole enää viidentoista vuoden takaiseen takaiseen tapaan t&k-investoinnin suhteellinen maailmamestari. Kuvio 1 osoittaa, että Suomen t&k-intensiteetti supistui merkittävästi 2010-luvun alku- ja keskivaiheilla. Suurin osa pudotuksesta selittyy Nokian ja ICT-klusterin kriisin kautta, mutta myös valtion toimet vaikuttivat alamäkeen. 2010-luvun lopulta lähtien Suomen t&k-menot lähtivät jälleen kasvuun. Suomi on tätä nykyä suurin piirtein samalla suhteellisella tasolla Saksan ja Tanskan kaltaisten maiden kanssa. Vertailussa EU-maiden keskiarvoon Suomen t&k-intensiteetti on edelleen korkealla tasolla, mutta EU:ssa panostetaan t&k-toimintaan merkittävästi vähemmän kuin Yhdysvalloissa.
Lähde: OECD Main Science and Technology Indicators. OECD:n mukaan osa luvuista on arvioita ja niihin liittyy muitakin epävarmuuksia kuten t&k-toiminnan erilainen määrittely.
Tarvitaan periaatteellista ja sisällöllistä keskustelua tutkimus- ja kehittämisrahoituksen painotuksista
Kuten todettua, Suomessa suunnitellaan historiallisia lisäyksiä valtion t&k-rahoitukseen. Rahoitus tulee olemaan keskeisessä roolissa Suomen talouspolitiikan ja kestävän kehityksen tavoitteiden kannalta. Täten lisärahoituksen kohdentuminen on hallituskauden keskeisiä kysymyksiä. Orpon hallitus on hiljattain uudistanut asetuksen tutkimus- ja innovaationeuvostosta, jolla tulee olemaan keskeinen rooli tutkimus- ja kehittämisrahoituksen suuntaamisessa. Pääministerin puheenjohtama ja eri tutkimus- ja innovaatiojärjestelmän tahoja yhteen keräävä neuvosto (neuvosto kulki aiemmin nimellä Valtion tiede- ja teknologianeuvosto) oli pitkään tutkimus- ja kehittämistoimintaa koordinoiva instituutio, mutta sen asema heikentyi 2010-luvulla. Nyt tutkimus- ja innovaationeuvostosta pyritään jälleen tekemään strategisia linjauksia tekevä taho. Opetusministeriö ja Työ- ja elinkeinoministeriö nimesivät myös työryhmän, joka tekee neuvostolle esityksen t&k-rahoituksen painotuksista seuraavaksi kahdeksaksi vuodeksi.
Nyt kun Suomessa on löytynyt yhteisymmärrys t&k-menojen määrällisestä lisäämisestä, niin julkista keskustelua tutkimus- ja innovaatiotoiminnan sisällöllistä painotuksista tarvittaisiin lisää. Esitimme Tarmo Lemolan kanssa keväällä julkaistussa raportissa ”Minne menet tutkimus- ja innovaatiopolitiikka?”, että tarvittaisiin periaatteellista keskustelua siitä, miten julkiset tutkimus- ja kehittämistoimintaan kohdistetut varata tulisi suunnata. Minkälaista taloudellista ja yhteiskunnallista muutosta investoinneilla tavoitellaan? Miten voidaan luoda tasapainoinen tutkimus- ja innovaatiojärjestelmä? Mikä on humanismin ja uteliaisuustutkimuksen asema hyötyä painottavassa tiedepoliittisessa ilmapiirissä?
Ovatko yritysten innovaatiotuet saamassa liian suuren painoarvon tutkimus- ja innovaatiojärjestelmässä?
OECD-maissa on pitkään katsottu, että valtion tulee kannustaa yrityksiä tki-toimintaan avustusten, verotukien ja lainojen kautta. Suomessa Business Finland on keskeinen toimija avustus- ja lainamuotoisten tukien jakamisessa yrityksille. Vuonna 2022 Business Finlandin jakama osuus valtion t&k-menoista oli 30 prosenttia. Kaikki Business Finlandin jakama tuki ei ole tosin tilastomääritelmän mukaista t&k-toimintaa. Osa rahoituksesta ohjautuu myös yliopistoille ja tutkimuslaitoksille tutkimusrahoituksena. Tutkimusrahoituksen osuus Business Finlandin (aiemmin Tekes) jakamasta rahoituksesta on tosin merkittävästi supistunut, jos vertailukohdaksi otetaan 2010-luvun alkupuolisko. Tällä on saattanut olla tutkimusyhteistyötä ja teknologista tutkimusta vähentävä vaikutus suomalaisessa tutkimus- ja innovaatiojärjestelmässä.
Toiseksi kuten todettua, tämän vuoden alusta voimaan tulleen lainsäädännön mukaan yrityksiä pyritään kannustamaan t&k-toimintaan uuden verovähennyksen keinoin. Verovähennys on yleisempi kuin vuonna 2021 voimaan tullut verovähennys, joka kannusti yrityksiä tutkimuslaitosyhteistyöhön. Innovaatiotuista puhuttaessa on myös varsinaisen t&k-toiminnan lisäksi syytä nostaa esiin valtion rooli pääomasijoitustoiminnassa. Esimerkiksi Teollisuussijoituksella on ollut merkittävä rooli suomalaisen venture capital -sijoittamisen kasvussa viimeisen kymmenen vuoden aikana.
Yritystukijärjestelmän kokonaisuudessa innovaatiotuet ovat luonteelta elinkeinoelämää uudistavia tukia. Uudistavien tukien lisääminen suhteessa muihin tukiin voi olla kannatettavaa politiikkaa. Viime vuosina on yhä laajemmin tiedostettu, että uudistavien tukien osuus yritystukijärjestelmän kokonaisuudessa on ollut varsin pieni. Tässä mielessä valtion voi olla kannattavaa vahvistaa innovaatiotukien ja pääomasijoittamisen osuutta yritystukijärjestelmässä. Innovaatiotukien liiallinen painottaminen tutkimus- ja innovaatiopolitiikassa uhkaa kuitenkin tutkimus- ja innovaatiojärjestelmän kokonaiskestävyyttä, sillä tutkimus- ja innovaatiojärjestelmä on paljon laajempi kokonaisuus kuin yritysten innovaatiotuet.
Esimerkiksi Marinin hallituksen vuosi sitten julkaisemassa hallituksen esityksessä t&k-rahoituslaista yritysten innovaatiotuet saivat turhan suuren painoarvon suhteessa muuhun tutkimus- ja innovaatiojärjestelmään. Esitys siteerasi parlamentaarista TKI-työryhmää, jonka mukaan ”Lain toimeenpanossa yksityisen sektorin kannustamisen ja mukaan saamisen tulisi olla keskiössä.” Kuluvana vuonna Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Aki Kangasharju on korostanut, että panostuksia tulisi ohjata lähellä markkinoita olevaan ja soveltavaan tutkimukseen yliopistojen perustutkimuksen sijasta. Elinkeinoelämän suunnasta puhutaan myös yritysvetoisen kehittämis- ja innovaatiotoiminnan tärkeydestä.
Kun puhutaan yrityksiä ja kansantaloutta hyödyttävästä tki-rahoituksesta, niin voi olla, että yritystenkin näkökulmasta kaikkein tärkeintä olisi pitää huoli yliopistojen perustutkimuksesta ja tutkimuslaitoksissa tehtävästä pitkäjänteisestä soveltavasta tutkimuksesta. Korkealaatuinen tutkimus mahdollistaa sen, että yliopistoista ja tutkimuslaitoksista yrityksiin ja julkiselle sektorille siirtyvät asiantuntijat ja tutkijat ovat perillä tieteen ja teknologian kehityksen viimeisimmistä läpimurroista. Ei ole sattumaa, että parhaiden yliopistojen ja korkealaatuisen tutkimuksen ympärille syntyy innovatiivista yritystoimintaa.
Toiseksi pitkäjänteinen tutkimus on erityisen tärkeää 2020-luvulla, josta on povattu radikaalimman teknologisen murroksen ja korkean tuottavuuden kasvun vuosikymmentä. Tekoälyn, digitaalisten teknologioiden ja vihreän siirtymän aikakaudella olisi hyvä pitää mielessä modernin tiedepolitiikan viitoittajan ja Franklin Delano Rooseveltin tiedeneuvonantajan toimineen Vannevar Bushin vanha viisaus siitä, että `perustutkimus on teknologisen edistyksen tiennäyttäjä`.
Tutkimus- ja innovaatiopolitiikan yhteensovittaminen kestävän kehityksen ja teollisuuspolitiikan kanssa
Toinen avainkysymys t&k-rahoituksen kokonaisuudessa liittyy transformatiiviseen tai missio-orientoituneeseen tutkimus- ja innovaatiopolitiikkaan. Transformatiivisesta näkökulmasta ei riitä, että tutkimus- ja innovaatiopanostuksilla pyritään kapeasti talouskasvuun. Tutkimus- ja innovaatiopolitiikan tavoitteena pitäisi olla laajemmin kestävän kehityksen tavoitteiden ja hiilineutraalisuuden saavuttaminen.
Sosiotekniset järjestelmät ja polkuriippuvuudet ovat keskeisiä käsitteitä transformatiivisessa tutkimus- ja innovaatiopolitiikassa. Jotta ilmastopolitiikassa voitaisiin onnistua, niin Suomen ja muiden maiden pitäisi onnistua myös kestävän kehityksen kannalta haitallisten sosioteknologisten järjestelmien polkuriippuvuuksien katkaisemisessa. On esimerkiksi tärkeää, että täyssähköautojen osuus uusista autoista on viimein saatu vahvaan kasvuun. Sosioteknisten järjestelmien näkökulmasta olisi kuitenkin laajemmin luotava liikennejärjestelmiä, jotka eivät perustu yhtä vahvasti yksityisautoiluun.
Suomessa on muiden EU-maiden tapaan otettu askelia transformatiivisen politiikan suuntaan. EU:n elpymisvälineen kautta Suomessa on esimerkiksi jaettu merkittävä määrä vihreään siirtymään kytkeytyvää tki-rahoitusta. Käytännössä kaikki tutkimus- ja innovaatiotoimintaan linkittyvät organisaatiot puhuvat tätä nykyä YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden saavuttamisesta.
Voidaan silti sanoa, että tutkimus- ja innovaatiopanostusten viimekätinen perustelu liittyy kuitenkin edelleen talouspoliittisiin päämääriin. Perusymmärrys tutkimus- ja innovaatiopolitiikan luonteesta muuttuu tuskastuttavan hitaasti. Täten olisi kannatettavaa, että tutkimus- ja innovaationeuvosto tuottaisi laajemman katsauksen, jossa tarkasteltaisiin erityisesti transformatiivista tutkimus- ja innovaatiopolitiikkaa.
Esitimme keväällä Tarmo Lemolan kanssa, että uudella tki-rahoituksella Suomeen pitäisi perustaa erityisesti laaja-alaisia ja eri kestävän kehityksen haasteisiin tarttuvia tutkimus- teknologia- ja innovaatio-ohjelmia. Aineksia ohjelmiin löytyy jo tällä hetkellä runsaasti eri puolelta Suomen tutkimus- ja innovaatiojärjestelmää. Ohjelmien tehtävä olisi myös luoda yhteistyötä eri tutkimus- ja innovaatio-organisaatioiden välille.
Kestävän kehityksen tavoitteiden lisäksi Yhdysvaltojen ja Euroopan unionin siirtyminen teollisuuspolitiikan aikaan haastaa uudistamaan myös suomalaista tutkimus- ja innovaatiopolitiikkaa. Vaikka tutkimus- ja innovaatiorahoittajat tekevät väistämättä valintoja eri teknologioiden ja kohteiden välillä, niin virallisessa retoriikassa tavataan korostaa teknologianeutraalisuutta tai markkinalähtöisyyttä. Kuten olen painottanut, teollisuuspoliittisten painopisteiden asettamista ei tule kuitenkaan varoa.
Tutkimus- ja kehittämismenojen kasvu on linkittynyt viime vuosina vahvasti teollisuuspoliittisiin pyrkimyksiin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa Science and CHIPS Act ohjasi noin 280 miljardia dollaria rahoitusta tutkimukseen ja mikrosirujen tuotantoon. Yhdysvallat haluaa investoinneilla vahvistaa teknologista etumatkaansa suhteessa Kiinaan. Myös vihreän talouden kehitykseen linkittyneeseen Inflation Reduction Actiin liittyy mittavia tutkimus- ja kehittämispanostuksia.
Myös Suomi on tuottamassa teollisuuspoliittisen strategian tällä hallituskaudella. On mielenkiintoista nähdä, millaisia strategisia painopisteitä Orpon hallituksen lupaamassa teollisuuspoliittisessa strategiassa tullaan asettamaan. Tämä tulee väistämättä heijastumaan myös tutkimus- ja innovaatiopolitiikkaan ja tki-rahoituksen painotuksiin.
Miten käy humanismille ja uteliaisuudelle hyötyä tavoittelevassa ilmapiirissä?
Nyky-yhteiskunnissa tiede, tutkimus, teknologia ja innovaatiot nähdään ja esitetään ratkaisuna taloudellisiin, yhteiskunnallisiin ja ekologisiin haasteisiin. Tällaisen näkemyksen juuret voidaan nähdä J. D. Bernalin kaltaisten tieteilijöiden ajattelussa. Vielä tiedepolitiikan alkuvuosina 1940- ja 1950-luvulla idea tieteen yhteiskunnallisesta hyödyllisyydestä oli kiistanalainen puhtaan tieteen kannattajien keskuudessa. Sittemmin Bernalin ja hänen hengenheimolaistensa näkemys on voittanut kautta linjan.
Tänä syksynä tieteen hyödyllisyysvaatimus on saanut huolestuttavia ilmentymiä, kun viestipalvelu X:ssä on asiattomasti kritisoitu Suomen Akatemian rahoitusta saaneita tutkijoita ja hankkeita. Yksi juonne tässä keskustelussa on ollut kritisoida näitä hankkeita yhteiskunnallisen hyödyn puutteesta.
Kuten tämänkin kirjoituksen perusteella voi päätellä, niin pidän tutkimusta keskeisenä talouskasvun ja kestävän kehityksen haasteiden ratkaisun kannalta. Toisaalta juuri tästä syystä tarvittaisiin lisää keskustelua siitä, että kaiken tutkimuksen perustelu ei voi liittyä yhteiskunnalliseen hyötyyn. Tieteellinen uteliaisuus ja uuden tiedon kertyminen on itsessään tärkeää.
Emeritusprofessori Antti Hautamäki kirjoitti muutama vuosi sitten uushumboltilaisesta yliopistosta ratkaisuna sivistyksen ja hyödyllisyyden dilemmaan. Uushumboldtilaisessa yliopistossa kaikkia tieteenaloja arvostettaisiin sivistyksen ja tietämyksen karttumisen näkökulmasta. Toisaalta Hautamäki näkee, että yhteiskuntien isot haasteet olisi integroitava yliopistojen tutkimukseen ja opetukseen.
Suomessa on ollut tapana, että t&k-toimintaan kohdistuva lisärahoitus jaetaan erityisesti Suomen Akatemian ja Business Finlandin kautta. On arvioitu, että Suomen tutkimusrahoitus olisi kansainvälisessä vertailussa poikkeuksellisen vahvasti kilpailuun perustuvaa. Vastaavasti perusrahoituksen osuus yliopistojen rahoituksen kokonaisuudesta ei ole erityisen suuri. Perusrahoituksen lisääminen voisi tuoda vakautta yliopistojen toimintaan ja tutkijoiden työsuhteisiin. Toiseksi rahoituksessa on syytä huolehtia myös tutkijalähtöisen tutkimuksen ja humanististen tieteiden edellytyksistä.
Lopuksi
Suomessa ollaan tekemässä heikomman 2010-luvun jälkeen merkittävää korjausliikettä tutkimus- ja innovaatiopolitiikassa. Poliittiset puolueet ovat löytäneet yhteisymmärryksen tki-menojen määrällisestä lisäämisestä 4 prosenttiin BKT:sta. Kunnianhimoisen ja historiallisen tavoitteen saavuttaminen riippuu paljolti yrityksistä, mutta pyrkimyksenä on myös nostaa valtion t&k-panostusta vuosittain 280 miljoonalla eurolla. Reaaliset rajoitteet voivat kuitenkin tulla vastaan tutkimus- ja innovaatiojärjestelmässä, sillä osaavien tutkijoiden löytäminen ei tule olemaan helppoa yrityksissä, tutkimuslaitoksissa ja yliopistoissa.
Seuraavaksi tarvittaisiin periaatteellisempaa ja sisällöllisempää keskustelua lisärahoituksen kohdentamisesta. Tässä kirjoituksessa nähtiin ensinnäkin uhkana se, että lisärahoituksen kohdentamisessa yritysten innovaatiotuet ovat saamassa ylikorostuneen asemaa suhteessa muuhun tutkimus- ja innovaatiojärjestelmään. Innovaatiotukia tarvitaan, mutta yritysten kannalta parasta innovaatiopolitiikkaa saattaa olla yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa tehtävä pitkäjänteinen tutkimus, jonka kautta opiskelijat pääsevät tutustumaan tieteen ja teknologian eturintamaan.
Toiseksi tutkimus- ja innovaatiopolitiikan yhteensovittaminen teollisuuspolitiikan ja kestävän kehityksen tavoitteiden kanssa tulee vaatimaan ohjelmallista työtä ja uutta ajattelua. Tutkimus- ja innovaationeuvoston pitäisi tuottaa yleiskatsaus transformatiivisesta tutkimus- ja innovaatiopolitiikasta. Transformatiivisen politiikan perusidea liittyy sosioteknologisiin järjestelmiin ja haitallisten polkuriippuvuuksien katkaisemiseen. Suomessa tarvitaan laaja-alaisia kestävän kehityksen haasteisiin linkittyviä tutkimus- teknologia ja innovaatio-ohjelmia. Teollisuuspolitiikka tulee tarkoittamaan sitä, että myös tki-rahoituksessa pitää asettaa teollisuuspoliittisiin pyrkimyksiin liittyviä painopisteitä.
Kolmanneksi tarvittaisiin keskustelua siitä, mikä on humanismin ja uteliaisuustutkimuksen asema nyky-yliopistoissa, kun tutkimus- ja innovaatiopolitiikassa korostetaan tki-rahoituksen roolia talouskasvun sekä kestävän kehityksen tavoitteiden kannalta. Tieteellinen uteliaisuus ja uuden tiedon kertyminen on itsessään tärkeää. Myös tutkijoiden omasta uteliaisuudesta lähtevän tutkimuksen edellytyksistä on huolehdittava.
