Uuden talousajattelun keskus aloittaa tänään julkisen toimintansa. Olen ollut mukana valmistelemassa UTAKin käynnistämistä hiukan reilun vuoden ajan, joten on innostavaa ja helpottavaa saada keskuksen toiminta viimein pyörimään täydellä höyryllä.
Uuden talousajattelun keskus on talouspolitiikan alan teemoihin keskittyvä ajatushautomo ja tutkimusinstituutti. Olemme osa uutta eurooppalaista European Macro Policy Networkia (EMPN), joka on erilaisten ajatushautomoiden, tutkimusryhmien ja koulutusorganisaatioiden yhteenliittymä. EMPN:n keskusorganisaationa toimii saksalainen ajatushautomo Dezernat Zukunft, jota johtaa eräs maan näkyvimmistä talouspolitiikan kommentaattoreista Philippa Sigl-Glöckner.
UTAKin perustamiselle on kahdenlaisia syitä. Ensinnäkin demokratia tarvitsee toimiakseen runsaasti erilaisia hyvin punnittuja politiikkavaihtoehtoja yhteiskuntapolitiikan eri sektoreilla. Makrotalouspoliittinen keskustelu on kuitenkin Suomessa tällä hetkellä hyvin yksiäänistä. Suomalaisesta asiantuntijakentästä puuttuu ennen kaikkea avoimen keynesiläisesti orientoitunut instituutio. Muualla länsimaissa tällaisia ajatushautomoita tai tutkimusinstituutteja on lähes jokaisessa maassa.
UTAK pyrkii tuomaan muutoksen tähän tilanteeseen. UTAKin makrotalouspoliittiset näkemykset ammentavat keynesiläisen taloustieteen pitkästä traditiosta: ennen kaikkea jälkikeynesiläisyydestä sekä Cambridgen keynesiläisyydestä, mutta joiltakin osin toki myös valtavirtaisemmasta uuskeynesiläisyydestä.
Tästä traditiosta käsin tarkasteltuna kokonaiskysyntään liittyvät ongelmat eivät ole vain tilapäisiä lyhyen aikavälin huolia. Kapitalismin keskeisenä uhkana on talouden lukkiutuminen pitkäksi ajaksi alityöllisyyteen ja heikkoon talouskasvuun. Myös rahoitusmarkkinoiden epävakaus sekä suurten tulo- ja varallisuuserojen aiheuttamat yhteiskunnalliset ja taloudelliset tappiot ovat keskeisiä huolenaiheita aitokeynesiläisessä akateemisessa kirjallisuudessa.
Suomen talouspolitiikan historiaa koskevassa kirjallisuudessa on tunnistettu varsin usein, kuinka keynesiläiset näkemykset eivät ole koskaan ankkuroituneet suomalaiseen yhteiskuntaan kovin vahvasti. Tämä näkyi hyvin kevään eduskuntavaaleja koskeneessa keskustelussa, jossa sivuutettiin lähes kaikki kokonaiskysyntään liittyvät huolet, vaikka merkit suhdannetilanteen huonontumisesta olivat esillä. Toisaalta koko julkisen sektorin velkaantumisen kysymys esitettiin ainakin vaalikeskustelussa olevan seurausta edellisen hallituksen tai jopa useiden edellisten hallitusten harjoittamasta ”velkarallista” sen sijaan, että sen taustalla ollutta Suomen 2010-luvun elinkeinorakenteen murrosta olisi tuotu kovinkaan usein esiin.
Ei ole yllättävää, jos monille ihmisille piirtyi onnettomasta vaalikeskustelusta varsin virheellinen kuva Suomen talouden tilanteesta. Kyse ei ole siitä, etteikö kotimaista talouspolitiikkaa pitänytkin reivata tiukempaan suuntaan EKP:n rahapolitiikan kiristämisen myötä, vaan ennen kaikkea siitä, että myös ylikireään finanssipolitiikkaan sisältyvät riskit tunnistettaisiin julkisessa keskustelussa nykyistä laajemmin. Esimerkiksi ajatus sitoutumisesta kahden vaalikauden mittaiseen noin 10 miljardin euron kiristysohjelmaan ei ole kovin mielekäs ilman vahvoja suhdannepoliittisia reunaehtoja.
UTAK ei pyri monipuolistamaan julkista keskustelua ainoastaan korostamalla keynesiläisen taloustieteen traditiota. Tämän lisäksi UTAKin analyyseissä pyritään ylipäätään arvioimaan talouspolitiikkaa myös muilla kuin taloustieteen työkaluilla.
UTAK ammentaa vahvasti ennen kaikkea poliittisen talouden tutkimuksen traditiosta. Esimerkiksi teollisuuspolitiikkaa on tällä hetkellä hyödytöntä arvioida ensisijaisesti taloustieteellisenä kysymyksenä. Sen merkitys liittyy ennen kaikkea geopolitiikkaan ja liberaalidemokraattisten järjestelmien kykyyn puolustaa itseään entistä vaarallisemmassa kansainvälispoliittisessa tilanteessa.
Toisaalta talouspolitiikkaa ei ole mielekästä arvioida ainoastaan neutraaleina ja yleisesti hyvinä pidettyjen suureiden, kuten kokonaistuotannon ja työllisyyden näkökulmasta. Myös talouspoliittisessa keskustelussa on uskallettava puhua yhteiskunnallisesta vallanjaosta. Esimerkiksi erilaiset kasvumallit ja talouspolitiikan strategiat hyödyttävät ja heikentävät eri yhteiskuntaryhmien asemaa.
On esimerkiksi selvää, että työvoiman neuvotteluasemaa heikentämään pyrkivät reformit johtavat helposti pidemmällä aikavälillä funktionaalisen tulonjaon kääntymiseen entistä selvemmin pääoman hyväksi ja ylipäätään työntekijöiden entistä vähäisempään kykyyn vaikuttaa heidän oman elämänsä ehtoihin. Tämän sanominen ei ole sinänsä kannanotto minkään tietyn politiikkalinjan puolesta tai mitään toista vastaan, vaan ainoastaan kuvaus tietynlaisen politiikkalinjan vaikutuksista yhteiskunnalliseen vallanjakoon.
Yhteiskunnallisen keskustelun monipuolistaminen ei kuitenkaan ole ainoa syy UTAKin perustamiselle. Katsomme, että nykyiseen talousparadigmaan sisältyy fundamentaalisia ongelmia, joiden kiireellinen korjaaminen on välttämätöntä.
Olemme juuri nyt tilanteessa, jossa Eurooppa on jälleen vaarassa ajautua itseaiheutettuun vaikeaan taantumaan samalla, kun sekä ekologinen jälleenrakennus että EU:n strategisen autonomian turvaaminen edellyttäisivät valtavia investointeja. Tämä on yhtäältä seurausta EKP:n liian aggressiivisesta rahapolitiikan kiristämisestä mutta toisaalta laajemmin koko inflaationhallintaregiimimme epäonnistumisesta.
Rahapolitiikan voimakasta kiristämistä perustellaan usein sillä, että taloutta on saatava viilentymään työttömyysastetta nostamalla ja siten patoamalla palkkavaateita. Tulopolitiikan keinoin olisi kuitenkin mahdollista rajoittaa palkankorotuksia ilman, että työttömyyttä tarvitsisi päätösperäisesti kasvattaa. Lopputulos olisi sekä makrotalouden että laajemmin koko yhteiskunnan vakauden kannalta parempi.
Ylipäätään tulo- ja varallisuuseroissa 1990-luvulta alkaen kaikkialla länsimaissa (myös Suomessa) tapahtunut kehitys on ollut omiaan ajamaan eri yhteiskuntaryhmiä pois yhteisestä elämänmuodosta ja tosiasiallisesta mahdollisuuksien tasa-arvosta. Tämä kehitys on purkautunut useimmissa maissa oikeistopopulistisena liikehdintänä ja jopa tyytymättömyytenä demokratian perusinstituutioita kohtaan. Muun muassa näistä syistä talouspolitiikan linjan ja sen hallintaregiimien on muututtava niin Suomessa kuin EU:nkin tasolla.
Lopuksi haluan todeta, että UTAKin tarkoituksena ei ole parjata nykyisiä talouspoliittisen keskustelun osapuolia tai asiantuntijakommentaattoreita, vaan tuoda esiin näkökulmia, jotka keskustelusta tällä hetkellä puuttuvat. Käytännössä kaikki näkyvät suomalaiset talousasiantuntijat ovat ensiluokkaisia osaajia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö heidän suosituksiaan olisi myös joiltain osin hyvin tarpeellista kritisoida.
Kainona toiveenani on, että talouspolitiikkaa ja myös uuttaa talousajattelua tai niin sanottua heterodoksista taloustiedettä koskeva keskustelu voisi olla sisällöltään analyyttistä ja toisten näkemysten suopeaan tulkintaan perustuvaa. Aina en ole siinä itsekään aiemmin onnistunut riittävän hyvin, mutta jatkossa pyrin siihen entistä tarmokkaammin.
Suomalaiselle uuden talousajattelun ja poliittisen talouden tutkimuksen kentälle UTAKin perustaminen on merkittävä askel eteenpäin. Enää emme joudu käymään julkista keskustelua vain sivutyönä ja viimein meillä on resursseja systemaattiseen toimintaan. Toivomme ja uskomme, että UTAK on keskeinen askel suomalaisen talouspoliittisen keskustelun muutoksessa.
