Parlamentaarinen finanssipoliittinen työryhmä julkaisi 25.2. raportin, jossa asetetaan tavoite velkaa kerryttävien sektorien alijäämälle sekä vuosien 2031 että 2033 loppuun mennessä. Näistä tärkeämpi on vuotta 2031 koskeva alijäämätavoite, koska se ohjaa tulevan hallituskauden politiikkaa ja siitä on johdettu myös raportissa konkreettisesti esitetty euromääräinen sopeutustavoite.
Parlamentaarinen ryhmä on asettunut valtion ja paikallishallinnon alijäämätavoitteen välille -2–-2,5 prosenttia vuonna 2031. Sopeutustoimissa se tarkoittaa raporttiin sisältyneiden laskelmien perusteella noin 8–11 miljardin euron sopeutusta.
Parlamentaarisen ryhmän kantaan liittyy kahdenlaisia ongelmia. Ensinnäkin finanssipolitiikan linjasta päättämisellä tässä vaiheessa on vaikea löytää rationaalisia perusteita. Euroopan komissio ei ole julkaissut Suomelle sopeutustoimia määrittävää viiteuraa ja tämä lopulta määräytyy vasta uuden hallituksen ja komission keskinäisissä neuvotteluissa syyskesällä 2027.
Komission velkakestävyysanalyysilla voidaan etukäteisesti kalkuloida todennäköistä sopeutusuraa, mutta sopeutusvaateet riippuvat lopulta esimerkiksi tulevien vuosien ennakoidusta talouskasvusta. Sitä koskevat ennusteet ehtivät päivittyä vielä mahdollisesti merkittävästikin.
Vielä merkittävämpi ongelma on siinä, että sääntöjen tai niiden soveltamiskäytännön päivittäminen tavalla tai toisella on lähivuosina lähes välttämätöntä. Tämä johtuu yhtäältä siitä, että nykyinen puolustusmenojen kasvattamista koskeva poikkeus umpeutuu vuonna 2028, mutta puolustusmäärärahojen nostopaineet ovat huomattavia vielä tämänkin jälkeen. Toisaalta jäsenmaille asetetut sopeutusvaateet ovat monessa tapauksessa niin suuria, että niille ei löydy esimerkkejä maiden historiasta.
Ajatushautomo Bruegelin raportissa loppuvuonna 2025 tarkasteltiin, kuinka usein historiassaan eri maat ovat kyenneet saavuttamaan niille asetettavia sopeutusvaatimuksia. Bruegelin analyysi ei suoraan perustunut komission käyttämän mallin mukaisiin sopeutusvaatimuksiin, mutta on hyvin lähellä sitä. Kuviosta (sarake 8) nähdään, että esimerkiksi Ranskan historiassa ei 1970-luvun alussa alkaneella tarkastelujaksolla olla ikinä saavutettu tällaisia sopeutustavoitteita. On siis käytännössä selvää, että EU:n finanssipolitiikan sääntöjä ei voida noudattaa kirjaimellisesti tulevina vuosina.
Voidaan tietenkin kysyä, onko nyt tehdyistä päätöksistä haittaakaan, jos kerran ne voidaan täysin mitätöidä myöhemmässä vaiheessa. Sopeutusvaateiden julkaiseminen etukäteen nostaa kuitenkin kynnystä alentaa sopeutusvaadetta myöhemmin. Alempi lopullinen sopeutus saatetaan esittää ”kunnianhimon” laskuna tai yleisenä ”vastuuttomuutena”.
Toinen pääongelma parlamentaarisen ryhmän linjauksissa on se, että ne ovat merkittävä kiristys suhteessa EU:n finanssipolitiikan sääntöjen vaatimuksiin. Raportissa ilmaistaan, että valtiovarainministeriön arvion mukaan EU-sääntöjen mukainen sopeutustarve on seuraavalla kaudella 7,4–8,3 miljardia euroa. Ryhmän asettama 11 miljardin euron sopeutuskatto olisi siis useamman miljardin EU-sääntöjen vaatimaa enemmän.
Tästä seikasta vallitsee jonkin verran epäselvyyttä, sillä osa päätöksentekijöistä on katsonut, että asetettu velkaa kerryttävien sektorien alijäämätavoite on vain 0,1 prosenttiyksikköä suurempi kuin EU-säännöistä johdettava alijäämätavoite. Tämä johtuu siitä, että valtiovarainministeriö on tehnyt raporttia varten laskelmia eri oletuksilla ja muokannut näistä neljä eri skenaariota.
Skenaarion 1 oletuksilla EU-säännöt edellyttäisivät 2,1 prosentin alijäämää velkaa kerryttäville sektoreille vuonna 2031, mikä tarkoittaisi sopeutustoimissa 7,7 miljardia euroa. Tämä kiristäminen 2 prosenttiin nostaisi sopeutusvaadetta ”vain” 300 miljoonalla eurolla. Kuitenkin skenaariossa 3 velkaa kerryttävien sektorien alijäämäksi arvioidaan peräti 2,5 prosenttia, mikä vastaisi 8,3 miljardin euron sopeutustoimia tulevalle vaalikaudelle. Jos tuleva kehitys vastaa skenaariota 3 ja velkaa kerryttävien sektorien alijäämäksi tulee ryhmän valitsema tiukin tavoite (-2 prosenttia), nousevat sopeutusvaatimukset 10,7 miljardiin euroon.
Jo tällä kaudella on nähty, millaisia ongelmia noin neljän miljardin euron nettosopeutus on aiheuttanut talouskasvulle ja työllisyydelle. Pelkästään EU-sääntöjen edellyttämästä 7–8 miljardin euron nettosopeutuksesta selviäminen on Suomelle lähes mahdoton tavoite. Nyt pitäisikin keskittyä etsimään ratkaisuja, joilla tätä tavoitetta voidaan pienentää. Näitä voisivat olla esimerkiksi kertaluontoisista investoinneista koostuvan investointiohjelman laatiminen tai sosiaalisessa asuntotuotannossa käytettävien ARA-lainojen palauttaminen osaksi yksityistä velkaa.
Sopeutusvaateiden kasvattaminen EU:n edellyttämästä tasosta useammalla miljardilla eurolla on väärä suunta. Riskinä on ajautuminen noidankehään, jossa ylikireä finanssipolitiikka pitää Suomea jatkuvassa taantumassa ja tuottaa yhä kireämpiä sopeutusvaatimuksia jatkossa.
