SAK ilmoitti keskiviikkona 6.3. historiallisen järeistä toimenpiteistä, joilla SAK:laiset liitot pyrkivät vastustamaan hallituksen työmarkkinoita koskevia lakihankkeita. Tavaraliikenne satamissa suljetaan kahdeksi viikoksi, samoin raiteilla kulkevan tavaraliikenteen kulkuun tulee merkittäviä pysähdyksiä kahden viikon ajaksi, polttonesteiden jakelu häiriintyy merkittävästi ja useat keskeiset teollisuuslaitokset menevät lakkoon.
Sekä EK:n toimitusjohtaja Jyri Häkämies että työministeri Arto Satonen kommentoivat lakkoja toteamalla, että juuri nämä lakot todistavat poliittisten lakkojen rajoittamisen välttämättömyyden. Tällaiset perustelut muistuttavat kuitenkin kehäpäätelmää: hallitus rajoittaa lainsäädännöllä poliittisia lakkoja, mitä vastustetaan poliittisilla lakoilla, joten poliittisia lakkoja pitää rajoittaa, jotta poliittisia lakkoja ei olisi.
Logiikkaa on erityisen vaikea ymmärtää, kun otamme huomioon, että merkittäviä poliittisia työtaisteluita Suomessa tapahtuu harvoin. Edellisen kerran näitä oli vuonna 2018, kun poliittisilla työtaisteluilla vastustettiin Juha Sipilän hallituksen aikeita heikentää työntekijäpuolen asemaa lakiteitse. Työrauhalainsäädännön uudistamista koskevassa hallituksen omassa lakiesityksessäkin todetaan, että ”[m]uina vuosina poliittisten työtaisteluiden vuoksi menetettyjen työpäivien määrä on ollut vähäinen”. Esityksessä todetaan edelleen, että ”2000-luvulla toteutuneet poliittiset lakot ovat olleet pääasiassa alle vuorokauden mittaisia”.
Näin asian täytyykin olla, sillä työtaistelut ovat ylipäätään vähentyneet Suomessa merkittävästi 1980-luvun lopulta alkaen ja poliittiset työtaistelut ovat marginaalinen osa kaikista työtaisteluista. Edes viime vuosien merkittävimmät poliittiset lakot, eli Sipilän hallitusta vastaan suunnatut toimet, eivät juuri saaneet aikaiseksi nousua työtaisteluissa menetettyjen työpäivien kokonaismäärässä vuonna 2018 .
Lähde: Tilastokeskus
Toisin sanoen poliittiset työtaistelut eivät ole Suomessa olleet kansantaloudellinen ongelma. On selvää, että niiden rajoittaminen ja osittain tästä seuraavat työtaistelutoimenpiteet aiheuttavat laajempia suoria kansantaloudellisia vaikutuksia kuin poliittiset lakot itsessään.
Ainoa looginen tapa puolustaa poliittisten lakkojen rajoittamista olisi argumentoida, että ne saattavat estää kansantaloudellisesti merkittävien talous- ja työmarkkinapoliittisten uudistusten tekemisen. Tällöin poliittisten lakkojen rajoittamisessa ei olisikaan kyse poliittisista lakoista itsessään, vaan siitä että tulevaisuudessa suunnitellaan joitakin keskeisiä yhteiskunnallisia muutoksia, joita ammattiyhdistysliike todennäköisesti vastustaisi poliittisilla lakoilla. Muussa tapauksessa poliittisten lakkojen rajoittamisen taloudelliset vaikutukset ovat yksiselitteisen kielteisiä ja koko hanke kansantaloudellisesti lähinnä järjetön.
Demokratian kannalta on kuitenkin erittäin ongelmallista, jos keskeisten lainsäädäntöhankkeiden todellisia motiiveja ei kerrota avoimesti. Jos esimerkiksi tulevaisuudessa halutaan luopua työehtosopimusten yleissitovuudesta, on tämä sinänsä aivan legitiimi yhteiskunnallinen päämäärä (joskin työllisyysvaikutuksiltaan sekin hyvin kyseenalainen), mutta tämäkin tulisi kertoa ääneen avoimesti.
Aivan selvää joka tapauksessa on, että poliittisten lakkojen historiallinen esiintyvyys ja tästä seuranneet työpäivämenetykset eivät ole todellinen peruste niiden rajoittamiselle eikä tällainen argumentaatio oikein edistä yhteiskunnallista keskustelua. Merkittäviä poliittisia lakkoja on Suomessa aloitettu vain tilanteissa, joissa hallitus on pyrkinyt ajamaan työntekijöiden asemaa heikentäviä muutoksia ilman kolmikantaista neuvotteluprosessia. Poliittisista lakoista ei siis ole vaaraa, ellei tällaista muutoksia suunnitella tulevaisuudessa.
