Jukka Pekkarinen ja Vesa Vihriälä vaativat 29.11. julkaistussa Helsingin Sanomien vieraskynätekstissään julkisen talouden tasapainottamiseksi monikautista ohjelmaa, josta poikkeaminen tehtäisiin hankalaksi.
Kirjoitusta motivoi huoli siitä, että edes istuva hallitus ei näytä saavan vahvistettua julkista taloutta laajoista leikkaustoimista huolimatta. Syynä tähän on ennen kaikkea veroasteen rakenteellinen lasku, joka ei ole seurausta hallituksen aktiivisista päätöksistä mutta jonka taittamiseksi hallitus ei toisaalta ole halunnut tehdä mitään.
Pekkarinen ja Vihriälä ilmeisesti katsovat, että puolueiden olisi laajasti sitouduttava pitkäaikaiseen finanssipolitiikan kiristykseen, jotta Suomen julkisen sektorin velkasuhde saataisiin lasku-uralle. Finanssipoliittisen linjan pulttaaminen kiinni useamman vaalikauden ajaksi on kuitenkin ongelmallista sekä demokratian että toimivan finanssipolitiikan näkökulmasta.
Sopiva finanssipolitiikan mitoitus on perinteisesti ollut keskeinen poliittisen kamppailun kysymys eikä sille voida antaa mitään aukotonta ja kaikkien asiantuntijoiden oikeana pitämää tasoa. Jos finanssipolitiikan linja ei enää olisi vaaleissa ratkaistava asia, kaventuisi demokratian tila merkittävästi aiempaan verrattuna.
Lisäksi tällaiseen sopimukseen olisi pakko sisällyttää merkittävät poikkeaman mahdollisuudet, jotta esimerkiksi keskellä taantumaa hallitusta ei pakotettaisi toteuttamaan suhdannetta vahvistavaa kiristyspolitiikkaa. Mitä laajemmat poikkeamisen mahdollisuudet sopimukseen jätettäisiin, sitä väljemmäksi ja vähemmän velvoittavaksi se tulisi. Toisaalta hyvin kankea sopimus kasvattaisi myötäsyklisen finanssipoliittisen virityksen riskiä ja voisi pahimmassa tapauksessa niin sanotun hystereesivaikutuksen kautta johtaa rakenteellisen työttömyysasteen kasvuun ja tuotantopotentiaalin heikentymiseen.
On kuitenkin selvää, että Suomen julkisen sektorin velkasuhteen kehitys 2010-luvulta alkaen on ollut epätoivottavaa. Siksi voidaankin vähintäänkin spekuloida sillä, millaisia minimiehtoja laajaa parlamentaarista hyväksyntää tavoittelevan julkisen talouden tasapainottamisohjelman tulisi täyttää ollakseen poliittisesti mahdollisimman neutraali.
Välttämätön edellytys tällaisen ohjelman hyväksymiselle olisi ainakin nykyisen valtiontalouden kehysjärjestelmän muuntaminen meno- ja tulopuolen osalta symmetriseksi. Nykyään vaalikauden alussa asetetaan neljälle vuodelle tietty menolinja, josta poikkeaminen kehysjärjestelmän puitteissa ei ole mahdollista. Sen sijaan vaalikauden aikana tehtäviä veronalennuksia ei kehysjärjestelmällä rajoiteta mitenkään.
Toistaiseksi valtiovarainministeriö on suhtautunut kehysjärjestelmän muuntamiseen symmetriseksi penseästi, mutta perustelut tälle eivät ole toistaiseksi olleet erityisen vakuuttavia. Se esimerkiksi katsoo, että veroperustemuutosten tuottovaikutusten arviointi voi osoittautua vaikeaksi. Näin varmasti onkin, mutta toisaalta yhtälailla esimerkiksi erilaisten työmarkkinaheikennysten työllisyysvaikutusten ja tästä seuraavien säästöjen vaikutusten arviointi ja erottaminen yleisestä makrotaloudellisesta kehityksestä on hyvin oletusherkkää eikä varmasti useimpia verotuottoarvioita helpompaa. Tämä ei silti ole estänyt VM:n työllisyysvaikutusarviointien asettamista hallituksen työllisyyspolitiikan mittatikuksi. Kovinkaan selvästi VM ei ole vaikuttanut myöskään haluavan irti mittaajan roolistaan.
Jos monikautinen parlamentaarinen finanssipoliittinen sopimus perustuisi ajatukseen, jonka mukaan finanssipolitiikan viritys siirrettäisiin ainakin tilapäisesti demokraattisen prosessin ulkopuolelle ja julkisen talouspoliittisen keskustelun tilaksi jätettäisiin ainoastaan päättäminen verojen ja menojen oikeasta suhteesta annetun finanssipoliittisen linjan puitteissa, olisi verojen ja menojen symmetrinen kohtelu kehysjärjestelmässä välttämätöntä. Muussa tapauksessa tällainen sopimus kaventaisi demokratian alaa kohtuuttomasti ja kohtelisi erilaisia poliittisia näkökantoja epätasapainoisesti.
On vaikea nähdä, että puolueet joille vaikkapa lisäpanostukset julkiseen terveydenhuoltoon, koulutukseen tai sosiaaliturvaan olisivat keskeisiä, voisivat uskottavasti sitoutua sopimukseen, jossa näiden tavoitteiden edistäminen kävisi entistä vaikeammaksi samalla, kun esimerkiksi veronalennuksia voitaisiin yhä toteuttaa melko joustavasti.
Käytännössä kehysjärjestelmä muuttaminen symmetriseksi edellyttäisi sitä, että julkisten menojen lisääminen kesken kehyskauden on mahdollista, jos ne kustannetaan vastaavansuuruisilla veronkiristyksillä. Toisaalta samalla tavalla kokonaisverotulojen päätösperäinen alentaminen veronalennuksilla edellyttäisi symmetrisessä kehysjärjestelmässä vastaavansuuruisten menoleikkausten tekemistä.
Kehysjärjestelmää ja koko Suomen julkisen talouden hallintajärjestelmää tulisi uudistaa myös monilla muilla tavoilla. Järjestelmän pitäisi esimerkiksi nykyistä enemmän pohjautua ulkoisen velkaantumisen sääntelyyn, sen pitäisi olla suhdannetilanteen mukaan joustava ja toisaalta mahdollistettava myös ekologisen jälleenrakennuksen edellyttämät investoinnit.
Pohdittaessa pitkäaikaista ja laajaan parlamentaariseen hyväksyntään perustuvaa julkisen talouden vahvistamisohjelmaa, olisi sellaisen ehdottomaksi minimiedellytykseksi kuitenkin asetettava kehysjärjestelmän muuttaminen symmetriseksi. Hallitukset joutuvat usein reagoimaan yllättäviin tilanteisiin kesken vaalikauden. Jos kehysjärjestelmä ei ole symmetrinen, verotoimet ovat käytännössä ainoa mahdollinen valinta. Tiukan finanssipoliittisen sopimuksen puitteissa tällaiset veronalennukset edellyttäisivät vielä lisäleikkauksia julkiseen talouteen.
Näin ollen monivuotinen velantaittamisohjelma pulttaisi sisään tietyn finanssipoliittisen linjan, mikä on jo lähtökohtaisesti ongelmallista. Ilman menojen ja tulojen yhtäläistä kohtelua se tekisi koko sopimuksesta mahdottoman.
