Väitöskirjatutkija Aatu Puhakka arvioi, että tuki ei ollut liiallista, kun huomioidaan kuntatalouden alijäämäisyys, valtionosuusuudistus ja kuntien lakisääteiset tehtävät.
Valtiontalouden tarkastusvirasto (VTV) julkaisi keskiviikkona 19.11. raportin ”Valtion budjetin menolisäyksistä Covid-19-pandemian aikana”. Raportissa VTV pyrki analysoimaan vuosien 2020–2024 valtion budjettitoimia menopuolella, tulopuolen jäädessä tietoisesti analyysin ulkopuolelle.
Raportin mukaan keskeiset koronakriisin liittymättömät menolisäykset kohdistuivat pääosin kuntatalouden tukemiseen, valtionhallinnon toimintamenoihin ja puolustukseen. Kuntatalouden menolisäyksiä on raportissa avattu sivuilla 31–32. VTV:n mukaan menolisäysten kasvu selittyy sillä, että ”Marinin-Rinteen hallitus lisäsi merkittävästi määrärahoja kuntien, oppilaitosten, kulttuurilaitosten ja muiden toimijoiden menoihin ”.
Tuettiinko kuntataloutta siis suhteettomasti niin, että nykyinen ja tulevatkin hallitukset joutuvat maksamaan? Kuntatalouden kokonaisuus huomioiden asia ei välttämättä ole näin.
Ensinnäkin kuntatalouden tulee lainsäädännöllisesti olla ylijäämäinen tai tasapainossa. Mahdollinen alijäämä on katettava kolmessa vuodessa alijäämäisen tilinpäätöksen hyväksymisestä. Tässä tilanteessa kunnan on joko leikattava menoja tai lisättävä tuloja. Käytännössä tehokkaimmat rakenteelliset keinot ovat palveluista ja henkilöstöstä leikkaaminen tai verojen korotus. Kuntien liiallisen tukemisen valtion taholta, etenkin pysyvän sellaisen, pitäisi siis näkyä joko liian ylijäämäisenä kuntataloutena, liian hyvänä palveluvalikoimana tai liian matalana verotuksena.
Vuonna 2024 kuntatalous oli kuitenkin kokonaisuuden tasolla 470 miljoonaa euroa alijäämäinen. Ilman kertaluonteisia myyntejä tilanne olisi ollut vielä merkittävästi pahempi. Tänä vuonna ensimmäistä kertaa laskettavat työttömyydestä kertyvät sakkomaksut voivat tarkoittaa sitä, että kuntatalous saattaa olla entistäkin alijäämäisempi työttömyysongelman ollessa ennakoitua pahempi. Kuntaliiton arvion mukaan rakenteellisesta alijäämästä on vaikea päästä eroon tulevinakaan vuosina.
Koska kuntatalous ei siis ole liian ylijäämäinen, vaan päinvastoin alijäämäinen, on kuntien liiallisen tukemisen tarkoitettava joko sitä, että kunnissa ei ole verotettu tarpeeksi, tai sitä, että kuntien palveluita tulisi supistaa. Kummatkin ovat legitiimejä poliittisia mielipiteitä, mutta eivät erityisen laajasti jaettuja. Pikemminkin veronkorotuksilta halutaan välttyä ja lähipalveluista pitää kiinni.
Toinen olennainen seikka liittyy ajalliseen kontekstiin. Orpon hallitus on ottanut työn alle valtionosuusuudistuksen. Koska kyseessä on kokonaisuudistus, on vaikea nähdä, että edellisen hallituksen tekemät päätökset valtion tuesta kunnille jäisivät erityisen pysyviksi. Tämä lienee ollut edellisenkin hallituksen käsitys, sillä jo ennen edellisiä eduskuntavaaleja yleisesti puhuttiin mittavasta valtionosuusuudistuksesta.
Kolmanneksi kuntien valtionosuuksien periaatteellinen idea ei ole kuntien itseisarvoinen tukeminen tai aluepolitiikka. Valtionosuuksia jaetaan, koska valtio edellyttää kunnilta lakisääteisiä tehtäviä. Valtionosuudet ovat korvaus näiden tehtävien järjestämisestä, joita valtion itse ei tarvitse järjestää. Valtion liiallista tai liian vähäistä tukea kunnille pitäisikin arvioida suhteessa siihen, mitä valtio kunnilta edellyttää. Esimerkiksi valtion edellytykset kunnille olivat vielä vuosina 2020-2022 hyvin erilaiset, kun sosiaali- ja terveydenhuolto kuului kunnille verrattuna vuosiin 2023-2024.
Aatu Puhakka, väitöskirjatutkija, Tampereen yliopisto
