Yhdysvalloissa ja Euroopan unionissa on siirrytty 2020-luvun alkupuoliskolla teollisuuspolitiikan ja strategisen kapitalismin aikaan. Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä, että strategisesti tärkeiden teknologioiden ja teollisuudenalojen – kuten mikrosirujen, sähköautoilun ja uusiutuvan energian – kehitystä ei ole jätetty pelkästään markkinavoimien vastuulle.
Politiikkatoimenpiteiden tasolla uusi teollisuuspolitiikka on tarkoittanut fyysisen ja digitaalisen infrastruktuurin päivittämistä, julkisten hankintojen valjastamista teollisuuden kehittämiseen, tutkimus- ja kehittämispanostuksia sekä kriittisten teknologioiden ja raaka-aineiden vientirajoituksia. Toiseksi teollisuuspolitiikka on tarkoittanut myös valtiontukipolitiikan aktivoitumista. Valtiot tukevat yrityksiä muun muassa pääomasijoitusten, avustusten, lainojen, verovähennysten ja takausten kautta.
Suomessa kehitykseen on viime vuosina reagoitu korostamalla, että pienenä maana Suomi ei voi pärjätä tukikilpailussa. Toiseksi meillä on painotettu valtiotukien rajoittamisen merkitystä sisämarkkinoiden eheyden kannalta. Yleislinjana on ollut myös penseä suhtautuminen EU-tason teollisuuspoliittisiin aloitteisiin, kuten EU:n suvereniteettirahastoon ja sen seuraajaan strategisten teknologioiden STEP-välineeseen.
Työ- ja elinkeinoministeriön entisen kansliapäällikön Raimo Luoman kirjoittama ja Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) viime viikolla julkaisema selvitys EU:n valtiontuista merkitsi kuitenkin jonkinasteista irtiottoa aiemmasta konsensuksesta. EK:n toimitusjohtaja Jyri Häkämies kirjoitti julkaisun esipuheessa, että ”Tervettä kilpailua rikkovista eri maiden valtiontuista on lukuisia esimerkkejä. Paluu vanhaan eli valtiontukisääntöjen rajoittamiseen ei ole kuitenkaan realistista, vaikka se olisi Suomen ja suomalaisten yritysten kannalta erityisen toivottavaa.”
Luoma päätyi raportissa siihen johtopäätökseen, että EU-tason teollisuuspolitiikan toimintakyvyn kasvattaminen voisi olla Suomen etu, mikäli ”se toteutetaan ainakin osittain Suomen intressejä tukevalla tavalla.” Luoma näkee, että olisi Suomen kannalta suotavaa, jos EU-politiikka kohdistuisi erityisesti tutkimukseen ja kehitykseen, vetytalouteen, strategisiin mineraaleihin ja puolustusteollisuuteen.
Toiseksi viimeaikaisten muutosten myötä Luoma näkee tarpeelliseksi kansallisten tuki-instrumenttien arvioimisen. Orpon hallitus on luvannut tuottaa teollisuuspoliittisen strategian, missä valtiontukia tullaan ainakin uudelleenarvioimaan. Elinkeinoministeri Wille Rydman on jo ilmoittanut, että hallitus valmistelee 400 miljoonaan euron investointitukiohjelmaa puhtaaseen siirtymään liittyen.
Vastauksena julkaisemaansa selvitykseen EK esitti viime viikolla kansallista verohuojennusta `strategisille investoinneille`. Vaihtoehdoksi EK esitti EU-tasoista rahoitusvälinettä. Helsingin Sanomissa Häkämies kannatti 500 miljardin euron EU-rahastoa, joiden kautta tuettaisiin kriittisten teknologioiden ja vihreän siirtymän investointeja.
Valmisteilla oleva investointitukiohjelma ja EK:n uusi ajattelu ilmentävät sitä, että teollisuuspolitiikan uudet realiteetit ovat nousemassa nyt myös Suomessa talouspolitiikan keskiöön. Teollisuuspolitiikkaa ja valtiontukia ei pitäisi kuitenkaan jättää pelkästään eturyhmien asiaksi. Nyt tarvittaisiin laajasti puheenvuoroja siitä, minkälaista Suomen 2020-luvun jälkipuoliskon teollisuuspolitiikan pitäisi olla.
Kun on olemassa kasvavia paineita tukea Suomen yrityssektoria valikoivasti erilaisten tukien kautta, niin talouspoliittiseen keskusteluun tulee nostaa valtiontukien periaatteet ja ehdollisuus. Ensinnäkin julkinen tuki tulisi kohdistaa voimakkaasti suomalaisen talouselämän uudistamiseen. Yritystukia koskevissa analyyseissä havaittiin, että 2010-luvulla vain pieni osa yritystuista oli luonteeltaan taloutta uudistavia.
Toiseksi kestävän kehityksen ja vihreän siirtymän tulee olla entistäkin keskeisemmässä roolissa valtiontukia jaettaessa. Tämän ääneen lausuminen on tärkeää, sillä monissa EU-maissa esitetään tällä hetkellä vaatimuksia kunnianhimoisesta ilmastopolitiikasta ja vihreän kehityksen ohjelmasta pakittamisesta.
Kolmanneksi taloustieteilijät Mariana Mazzucato ja Dani Rodrik ovat esittäneet, että julkisiin investointeihin ja valtiontukiin tulee liittää ehtoja. Tämä on tarpeellista, jotta teollisuuspolitiikalla voidaan viedä kehitystä haluttuun suuntaan. Jos julkisella tutkimus- ja kehittämisrahoituksella esimerkiksi tuetaan lääkkeiden kehittämistä, niin tämän pitäisi näkyä lääkkeiden kohtuullisena hinnoitteluna ja rajatumpina patenttioikeuksina.
Lopuksi on syytä todeta, että vaikka valtion aktiivisempi teollisuuspoliittinen rooli on perusteltu talouden uudistumisen ja ilmastopolitiikan vauhdittamiseksi, niin tämän ei pitäisi tapahtua sosiaalipolitiikan kustannuksella. Kokonaisveroasteen on ennustettu laskevan tällä hallituskaudella. Olisi perusteltua, että valtiontalouden mahdollinen lisäsopeutus tehtäisiin ensisijaisesti verotuksen kautta.
